Suorituspaineita

Nopeasti laskettuna oon pyyhkinyt tästä ensimmäisen lauseen jo n.10 kertaa pois.
Tämä jää.

Mä olen lapsesta asti rakastanut lukemista ja kirjoittamista, siis siitä lähtien kun nämä taidot opin.
Ja rakastan edelleen.
Mä olen ollut aina hyvä tarinan kirjoittaja, mielikuvitus on ollut mun paras ystävä pienestä pitäen.

Jostain ihmeen syystä mulle on iskenyt joku tyhjän sivun syndrooma, koska vaikka mä päivän aikana mielessäni kirjoittasin miljoona sivua asiaa mikä just sillä hetkellä tuntuu musta tärkeältä ne katoaa kun pieru saharaan, kun mun täytyisi avata blogi ja alkaa kirjoittaa niitä tänne.

Pelkoja, niitä typeriä pelkoja joita mä olen jo lapsuudestani asti kantanut mukanani.
Mä oikeasti kulutan energiaani siihen ,että jännitän onko mun elämässäni yhtään mitään sellaista mitä mä tänne voisin kirjoittaa.


Toisaalta mä tiedostan myös sen , että mun elämä on hyvin kaukana siitä mun unelmastani mitä mä oikeasti haluaisin elää.

Se ei ole pelkästään matka Ausseihin, se on niin paljon paljon muutakin.

Välillä mä mietin , että asetanko mä itselleni turhan korkeat tavoitteet ja pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä nyt on.

Mulla on ihana perhe (toki ei tää täysin ongelmaton ole tämäkään), koti, eläimia, ammatti jne jne.

Ongelma on siinä, että vaikka mä olen onnellinen ja kiitollinen siitä mitä mulla on mä myös uskon pystyväni myös paljon enempäänkin.

Tai ainakin toivon pystyväni.

Mä en yksinkertaisesti kykene ajattelemaan itseäni puurtamassa samassa huonosti arvostetussa duunissa  vuodesta toiseen, tai oikeastaan  kykenisin jos  voisin tehdä sitä työtä niin kuin haluaisin täydestä sydämestäni.
Ehkä.

Mä olen  miettinyt myös sitä , että olenko mä vaan kamalan lapsellinen enkä osaa vain ottaa vastuuta elämästäni.
Pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä on, myös siihen työhön minkä mä olen ammatikseni lukenut.
Välittämättä siihen kohdistuvista yhteiskunnallisista paineista, omasta riittämättämyydestä työn määrää kohden saati kaikesta muusta epäkohdasta työhön liittyen.

Mä olen pohtinut paljon tapoja vaikuttaa siihen että hoitajan työtä arvostettaisiin enemmän ja työtä voisi tehdä ihan oikeasti ensisijaisesti miettien hoidettavaa ja sitten vasta muita asioita eikä niin , että kaikki muu menee etusijalle ja se hoidettava on vasta tärkeysjärjetyksen häntäpäässä.

Tällä hetkellä mä en tiedä mitään muuta tapaa vaikuttaa kun olla tekemättä hoitajan työtä.

Mä tiedän, että jonkun on ne ihmiset hoidettava mutta se en haluasi olla mä.

Ei siksi , että inhoaisin  työtä vaan siksi etten haluaisi missään muodossa olla tukemassa sitä suuntaa mihin koko ajan hoitotyössä ollaan menossa.
Vähennetään sieltä ja täältä ja lisätään hoitajien taakkaa entisestään ja kaiken lisäksi niin että kaikki tämä on pois hoidettavilta.

Hoitotyöstä on tullut bisnes jossa häviäjän osassa on hoidettava ja hoitajat.

Kirppu aloittaa tällä viikolla päiväkodin 10 päivää kuussa sopimuksella.
Mulle tämä tarkoittaa sitä, että mun täytyy päättää mitä aion tästä eteenpäin tehdä.

Rehellisesti mua masentaa ajatus hoitotyöhön paluusta, mua ahdistaa jo valmiiksi se kiire ja kireys mikä mua odottaa menin mihin tahansa keikkaa heittämään.
Toisaalta töissä mä voin tehdä sitä minkä osaan hyvin ja teen sydämestäni eli hoitaa toisia ihmisiä.
Voin  tehdä työni niin hyvin kuin pystyn ja toivoa , että se yksi  työpäivä antaisi niille työkavereille ja hoidettaville edes hitusen positiivista edes siihen  yhteen päivään.

Mulla on kuitenkin unelmia ja suunnitelmia tulevasta, projekteja joiden toivon saavan vihdoin siivet selkäänsä.

Siihen asti.... noh tämä viikko näyttää mitä tapahtuu ja mikä on mun suunta.