Känkkäränkkäpäivä

Tää on niitä päiviä kun pakostakin miettii kuinka paljon helpompaa olisi muuttaa jonnekkin Saharan perukoille telttaan yksin asumaan.

Oma valinta niinpä niin.
 
Eteisen pyykkivuori hukuttaa mut, teinien vaatimukset tukahduttaa mut ja taaperon "äiti ,äiti älä jätä mua"- vaihe kuristaa mut.

Missä ihmeessä on se mahtava yhteishenki missä lapset hymyillen auttaa äiti kotitöissä ja kaikessa muussakin ???

Missä kohtaa mä menin hanuri eeltä puuhun?
Missä kohtaan mun kiltit lapset muuttui kamaliksi  vaativiksi hirviöiksi?


Tänään on päivä kun  mä haluan polkea jalkaa ja sanoa että mäkin haluan, lisää rahaa, lisää omaa aikaa, lisää kaikkea!!

Tänään mäkin haluan kiukutella enkä aina vain hymyillä ja ajatella, että tämän mä olen itse valinnut elämäkseni.

Tänään mäkin haluan olla vain ihminen, välillä muakin jurppii elämän kulku, epäoikeudenmukaisuus ja vaikka se, että naapurilla on kivemmin käyttäytyvät lapset kun mulla.

Tänään mä en jaksa kiillottaa sädekehää ja olla täydellinen äiti sekä puoliso.

Ollappa lapsi.

Voisin heittäytyä keskellä kauppaa lattialle kiukuttelemaan kun en saa mitä haluan ja joku ihana kantais mut sieltä vielä pois.

Tai itkupotkuraivarin  jälkeen mut otettas kuitenkin syliin ja kerrottas kuinka ihana ja rakas mä olen ja välillä vaan elämä ei mee niin , kuin itse haluaisi.

Miten niin muka ei mee??

Kuka sen kieltää?

Aikuisetko?

Hieman tässä saattaa nousta myös sellanen fiilis että joku 40 kybän kriisi pukkaa tuloaan.

Onneksi ikä on edelleenkin vain numeroita ja mä voin viettää halutessani niin monta känkkäränkkäpäivää kun sattuu huvittamaan.

Onneksi niitä ei kovin usein tule ja yleensä se känkkis lähtee viimeistään siinä vaiheessa kun pieni ihminen kapuaa syliin ja suukottaa märän pusun poskelle ja teinit käy kainosti pyytämässä anteeksi.

Pyykkivuori ei kadonnut eteisestä mihinkään mutta onneksi se ei siellä leipää pyydä joten odottakoon parempia hetkiä.

Saatan jopa olla niin hurja , että potkaisen sitä ohimennessäni.



 




 

 


 

 



 
 

Arkista arkea

Miljoona tai ainakin tuhat kertaa olen meinannut aloittaa kirjoittaa ja joka kerta se on tyssännyt siihen kun jään miettimään , että mistä mä kirjoittaisin.

Menneestä, nykyisestä vai tulevasta?

Kertoisinko siitä arjesta mitä elän joka päivä, menneiden kivuista vai tulevaisuuden haaveista ja vielä toteutumattomista unelmista.

Niin kamalan paljon on tapahtunut mutta kuitenkin niin vähän, että mä pakostakin mietin jaksaako kukaan oikeasti lukea mun tuskaisia tilityksiä siitä , kun Kirppu ei välillä öisin nuku ja mä valvon pieni ihminen sylissäni monta tuntia yöllä samalla toivoen ja odottaen sitä ihmettä , että se pieni ihminen nukkuisi kokonaisen yön heräämättä.
Ja  kuitenkin kun Kirppu nukkuu yli 5 tuntia yöllä heräämättä mä edelleen nousen tarkistamaan, että se pieni ihminen varmasti hengittää.

Että mä edelleenkin joka päivä sisimmässäni pelkään menettäväni perheeni ja sen pienen ihmeen jonka sain.

Että vaikka mä olen tehnyt ihan valtavan matkan siihen missä mä juuri nyt olen, on mun sisälläni edelleen jotakin rikki tai säröillä.

Tai ketä voisi oikeasti kiinnostaa se  kun mä mietin kuinka me selvitään seuraavaan rahapäivään ja tuskailen omia valintojani asian suhteen.

Perustin sivutoimisen yrityksen rakkaiden korujeni ympärille.
Aloin tehdä sitä mitä sydämestäni todella halusin.

Töitä kotona , omilla ehdoilla, omalla aikataululla.

Jos joku väittää , että se on helppoa voi suksia kuuseen.

Valintoja joista mä en vieläkään osaa sanoa oliko ne oikein vai väärin, voiko ne edes olla jompaa kumpaa.

Välillä mua pelottaa ja välillä mä olen täysin varma suunnasta.

Musta olisi varmaan tullut loistava merikapteeni, välillä suunta hukassa ja välillä kotisatama näkyvissä ja uudet tuulet purjeissa.

Välillä mä tuskastun itseeni, perheeseeni, Kirppuun ja ihan kaikkeen.

Mä haluaisin niin paljon nähdä maailmaa, kokea ja tuntea asioita ja silti edelleen mä istua tönötän tässä koneen äärellä pyörittäen sitä arkista arkea, kiukkuisten teinien, kakkavaippojen ja ainaisen rahavajeen keskellä.

Ja tavallaan mä kuitenkin rakastan tätä kaikkea.

Mun perhettä.

Kun tänään taas väsäsin Kirpun sänkyä koiran mylläyksen jäljiltä ja harkitsin vakavasti kuohitsevani koirani omin käsin mä samalla kuitenkin ajattelin , että kuinka paljon paremmin mun lapsilla asiat ja elämä on kuin mulla koskaan lapsena tai nuorena oli.

Toivon sydämestäni, että vaikka mä olenkin tälläinen hihhuli enkä niin perinteinen äiti ihminen muutenkaan niin joskus viimeistään aikuisina mun lapset osaisi arvostaa tätä arkista arkea jota me juuri nyt ja tässä eletään.

Niin mä ainakin yritän joka ikinen päivä tästä eteenpäin tehdä.