Tuus vähän täällä käymään...

Syksy on mulle sellaista aikaa että tulee paljon mietittyä menneitä aikoja ja sitä mistä on tähän hetkeen tullut.

Mä olen paljon saanut kuulla sitä, että en saisi jäädä menneeseen , koska se on jo mennyt.

Jep, näin mäkin pitkälti ajattelen.

Asioita jotka mun lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut ei saa millään muutettua se on fakta enkä mä sitä odotakkaan.

Mutta mä en halua olla hiljaa siitä mitä on tapahtunut.

En missään tapauksessa hakeakseni sääliä vaan siksi ,koska haluan , että tämä aihe itsessään ei jää enää unholaan.
Haluan ihan sydämestäni, että yhdenkään lapsen ja nuoren ei tarvitse vaieten kärsiä sekä hävetä ja pelätä vain, koska aikuinen ihminen tyydyttää omia sairaita tarpeitaan.
Ja tämä yhteiskunta antaa tämän vaieten tapahtua.

En edes viitsi sanoa mitä mieltä mä olen niistä "tuomioista" mitä lapsen hyväksikäyttäjille annetaan.
Se lapsi kantaa niitä muistoja, pelkoja ja traumoja koko loppuikänsä.
Ne eivät katoa vaikka tekijä olisi istunut vankilassa hyvässä lykyssä pari vuotta ja suorittanut oman "rangaistuksensa".
Niiden kanssa oppii elämään, toiset paremmin ja toiset huonommin mutta kuitenkin aika kyllä tekee näillekkin haavoille arven mutta ikinä ne ei unohdu kokonaan.
Ja vaikka mieli ei välttämättä muista kokemuksia muistoina ne kyllä jää traumoina tuonne pään sisälle ja oireilee sitten muuta kautta elämässä.

Mä joskus mietin, että paistoko  mun otsassa lapsena neonvalolla: "Hyväksikäytetty lapsi, ota oma vuoronumero".
Tai
" Liian kiltti sanoakseen ei, helppo saalis".

Tai sitten mä vain olen ollut niin aikuisen turvaa ja rakkautta vaille, että se on tehnyt musta heikon ja helpon saaliin.

Oli miten oli, mun tielleni on lapsena ja nuorena sattunut useampikin aikuinen joka on tuntenut erityistä viehtymystä lapsia/nuoria kohtaan.

Mä taistelin näiden muistojen kanssa vuosia ,koska vaikka itse kokemus oli todella ällöttävä ja inhottava pidin tästä ihmisesta muuten ja kokemuksen läpikäymisen vaikeuteen vaikutti paljon myös se, että kaikki muut aikuiset ympärillä hyväksyivät tämän teon täysin.

"Eihän se pahaa tarkoita"
"Se on vaan sen tapa"
"Leikilläänhän se"

Oikeesti?!!

Joka ikinen kerta kun mä menin tämän tutun luokse, ennen kun pääsin hoitamaan hevosta tai tekemään ihan mitä tahansa muuta tapahtui tämä:

"Tuus  vähän täällä käymään niin kokeillaan onko sun tissit kasvanu!"

Se tunne ja se häpeä kun yrität kaikin keinoin keksiä tekosyitä jonka vuoksi sun ei tarvitsisi astella sen aikuisen miehen eteen jotta tämä voi isoilla käsillä kouria sun rintoja ja arvostella sekä analysoida niistä kovaan ääneen.
Tietäen kuitenkin , että lopulta sun on vaan mentävä jos haluat päästä hevosen selkään tai ylipäätänsä paikalta pois.

Kaikkein hölmöintä ja häpeällisintä tässä on se, että mä jouduin jopa aikuisena parikymppisenä yhden lapsen äitinä astelemaan sen saman ihmisen nenän eteen jotta hän voi kokeilla miten mun rinnat on muuttunut äitiyden myötä.

Eikä se helpottanut häpeää yhtään, että ympärillä muut nauravat ja yllyttävät tähän.

Mä en ikipäivänä vois kuvitella asettavani omaa lastani samanlaiseen tilanteeseen.
Tai jos edes kuulisin jonkun tekevän mun lapselle samaa en taatusti nauraisi tai vähättelisi tapahtunutta.

Mulle toki tilanne oli traumaattisempi jo senkin vuoksi, että taustalla oli vuosia kotona tapahtunut hyväksikäyttö mutta en usko, että se kenellekkään muullekkaan olisi ollut helppo saati vähemmän häpeällinen.

Ja mä tiedän sydämestäni, että tätä samaa tapahtuu tänäkin päivänä ympäri kotimaan.

Erityisen surullista siitä tekee vielä sen, että monet aikuiset näiden lasten ympärillä kyllä huomaavat että, kaikki ei ole ok mutta eivät silti puutu asiaan millään tavoin.

Yleensä myös  lapsi/nuori tietää sen , että muut ympärillä olevat aikuiset antavat tapahtuneelle hiljaisen hyväksynnän.

Uskokaa ,että se ei todellakaan helpota sitä lasta/nuorta läpikäymään asiaa tai puhumaan siitä kenellekkään.

Mä haluan, että tähän tulee muutos.
Mä haluan, että KAIKKI tapaukset ja teot tulee ilmi ja niistä jokaikinen  lapseen kohdistuva teko tuomitaan.
On sanomattakin selvää , että toivon myös kunnon rangaistuksia näistä teoista.

Jotain täytyy todella muuttua ja tapahtua  tässä yhteiskunnassa jotta 
asiaan saadaan ihan oikeasti muutos.

Toivon, että mun unelma  ja tavoite projektista jossa seksuaalista hyväksikäyttöä lapsena/nuorena kokeneet ja siitä selviytyneet  pääsevät kertomaan oman tarinansa olisi yksi muutokseen auttava ja johtava teko.

Mä en halua enkä pysty enää olemaan hiljaa ja vain hyväksymään tapahtuneet  tietäen, että tuolla jossain on lapsia/nuoria jotka elävät samoja ja vielä pahempiakin kokemuksia tälläkin hetkellä.


Jos haluat muutosta, ole se muutos.
Ja kaikki muuttuu...



 
 
 
 

 
 

Suorituspaineita

Nopeasti laskettuna oon pyyhkinyt tästä ensimmäisen lauseen jo n.10 kertaa pois.
Tämä jää.

Mä olen lapsesta asti rakastanut lukemista ja kirjoittamista, siis siitä lähtien kun nämä taidot opin.
Ja rakastan edelleen.
Mä olen ollut aina hyvä tarinan kirjoittaja, mielikuvitus on ollut mun paras ystävä pienestä pitäen.

Jostain ihmeen syystä mulle on iskenyt joku tyhjän sivun syndrooma, koska vaikka mä päivän aikana mielessäni kirjoittasin miljoona sivua asiaa mikä just sillä hetkellä tuntuu musta tärkeältä ne katoaa kun pieru saharaan, kun mun täytyisi avata blogi ja alkaa kirjoittaa niitä tänne.

Pelkoja, niitä typeriä pelkoja joita mä olen jo lapsuudestani asti kantanut mukanani.
Mä oikeasti kulutan energiaani siihen ,että jännitän onko mun elämässäni yhtään mitään sellaista mitä mä tänne voisin kirjoittaa.


Toisaalta mä tiedostan myös sen , että mun elämä on hyvin kaukana siitä mun unelmastani mitä mä oikeasti haluaisin elää.

Se ei ole pelkästään matka Ausseihin, se on niin paljon paljon muutakin.

Välillä mä mietin , että asetanko mä itselleni turhan korkeat tavoitteet ja pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä nyt on.

Mulla on ihana perhe (toki ei tää täysin ongelmaton ole tämäkään), koti, eläimia, ammatti jne jne.

Ongelma on siinä, että vaikka mä olen onnellinen ja kiitollinen siitä mitä mulla on mä myös uskon pystyväni myös paljon enempäänkin.

Tai ainakin toivon pystyväni.

Mä en yksinkertaisesti kykene ajattelemaan itseäni puurtamassa samassa huonosti arvostetussa duunissa  vuodesta toiseen, tai oikeastaan  kykenisin jos  voisin tehdä sitä työtä niin kuin haluaisin täydestä sydämestäni.
Ehkä.

Mä olen  miettinyt myös sitä , että olenko mä vaan kamalan lapsellinen enkä osaa vain ottaa vastuuta elämästäni.
Pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä on, myös siihen työhön minkä mä olen ammatikseni lukenut.
Välittämättä siihen kohdistuvista yhteiskunnallisista paineista, omasta riittämättämyydestä työn määrää kohden saati kaikesta muusta epäkohdasta työhön liittyen.

Mä olen pohtinut paljon tapoja vaikuttaa siihen että hoitajan työtä arvostettaisiin enemmän ja työtä voisi tehdä ihan oikeasti ensisijaisesti miettien hoidettavaa ja sitten vasta muita asioita eikä niin , että kaikki muu menee etusijalle ja se hoidettava on vasta tärkeysjärjetyksen häntäpäässä.

Tällä hetkellä mä en tiedä mitään muuta tapaa vaikuttaa kun olla tekemättä hoitajan työtä.

Mä tiedän, että jonkun on ne ihmiset hoidettava mutta se en haluasi olla mä.

Ei siksi , että inhoaisin  työtä vaan siksi etten haluaisi missään muodossa olla tukemassa sitä suuntaa mihin koko ajan hoitotyössä ollaan menossa.
Vähennetään sieltä ja täältä ja lisätään hoitajien taakkaa entisestään ja kaiken lisäksi niin että kaikki tämä on pois hoidettavilta.

Hoitotyöstä on tullut bisnes jossa häviäjän osassa on hoidettava ja hoitajat.

Kirppu aloittaa tällä viikolla päiväkodin 10 päivää kuussa sopimuksella.
Mulle tämä tarkoittaa sitä, että mun täytyy päättää mitä aion tästä eteenpäin tehdä.

Rehellisesti mua masentaa ajatus hoitotyöhön paluusta, mua ahdistaa jo valmiiksi se kiire ja kireys mikä mua odottaa menin mihin tahansa keikkaa heittämään.
Toisaalta töissä mä voin tehdä sitä minkä osaan hyvin ja teen sydämestäni eli hoitaa toisia ihmisiä.
Voin  tehdä työni niin hyvin kuin pystyn ja toivoa , että se yksi  työpäivä antaisi niille työkavereille ja hoidettaville edes hitusen positiivista edes siihen  yhteen päivään.

Mulla on kuitenkin unelmia ja suunnitelmia tulevasta, projekteja joiden toivon saavan vihdoin siivet selkäänsä.

Siihen asti.... noh tämä viikko näyttää mitä tapahtuu ja mikä on mun suunta.



 

 
 

Sadepäivän löpinöitä

Suomen kesä, jihaa!

Aurinkoa ei ole taas päiviin näkynyt ja ilma on aamusta iltaan tasaisen harmaa.
Olokin on aamusta iltaa nuutunut ja vaikka energiaa riittää, kiitos ruokavaliomuutoksen tuntuu, että voisin painua talviunille jo nyt.

Asiaa ei auta yhtään, että 1,5v taapero ja esiteini kiukkuaa tekemisen puutetta.

Tämän aamun piristys oli vaa`alla käynti, himpun alle -6kg on nyt painoa tippunut ja lähestulkoon pelkällä ruokavaliomuutoksella.

Loppuviikosta sovitaankin sitten uus treeniohjelma ja ilmeisesti kiristellään myös vähän ruokavaliotakin.

Nyt se rääkki siis ihan oikeasti alkaa.

Ja ei, en odota sitä innolla vaan kauhusta jäykkänä.

Vaikka heinäkuussa mennään mun ajatukset juoksee jo syksyssä.

Syksyllä mun oli tarkoitus lähteä heittämään lähihoitajan keikkaa mutta miehen työn tulevaisuus on tällä hetkellä niin musta aukko, että munkin suunnitelmat on pelkkä suuri kysymysmerkki.

Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka mutta nyt täytyisi vaan saada itsestä irti niin paljon , että niistä tulisi ihan konkreettisia asioita.

Toisaalta se lepo ja rentoutuminen ois kyllä ehkä etusijalla, eikä pää kolmantena jalkana tohottaminen ympäriinsä.

Ehkäpä sitä tänä viikonloppuna voiskin repästä ja tehdä jotain kivaa ihan itseä ajatellen.

Tai sitten ei.

Lentäen liidellen

Puuh.
Nyt jos ottaisin hetken vain itselleni ja kirjaisin pitkästä aikaa blogiin ajatuksia sekä viimeaikaisia tapahtumia.

Koko kesä on mennyt hulinalla ja etenkin tähän viimeiseen 2 viikkoon mahtuu niin paljon upeita kohtaamisia ja tapahtumia etten edes tiedä mistä aloittaisin.


Ehkä isoin juttu mitä omassa henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut on ihanan ystäväni live kohtaaminen ihan ensimmäistä kertaa.

Ihana Mia tuli kuvaamaan Kirppua ja samalla pääsin mäkin kuvattavaksi.

3 vuotta ollaan kirjoiteltu netin ja puhelimien kautta toisillemme ilot ja surut ja, kun kohdattiin oli kuin oltaisiin tunnettu aina.

En muista, että kenenkään kanssa olisi heti alusta alkaen ollut niin hyvä ja luonteva olla.

Ja se mahtava ammattitaito millä Mia Kirppua ja mua kuvas, wou!!

Mä jolle alastomuus on ollut aina vaikea asia pystyin luontevasti olemaan kuvattavana saunassa!!
  
Okei, vähän jännitti mutta hyvin vähän.

Vuorokausi meni ihan liian nopeasti ja kun Mia lähti kohti kotia mä jäin potemaan kamalaa ikävää.

Nyt mä odottelen into pinkeenä millasia kuvista ihan oikeesti tuli.

Mias`s Vision

Loppuviikosta käytiin sitten Varissaaressa koko perhe ja Kirppu sekä isäntä osallistuivat imurinheiton SM-kisoihin, ihan ensimmäisiin ikinä maailmassa.
Kirppu osallistui kisaan myös nuorimpana ja tietysti söpöinpänä.

Ja kumpikin sijoittuivat omissa sarjoissaan pronssille ja voittivat upeat palkinnot itselleen.
Isäntä pokaalin ja uuden imurin ja Kirppu hienon mitallin sekä kuulokkeet.


Omia mukavuusrajoja on tullut tämän kesän aikana rikottua ihan jatkuvasti:  oon tehnyt live lähetyksiä facessa, ajanut yksin autolla pitkiä matkoja, valokuvaukset alasti jne jne.

Aivan mahtavaa!!

Toisaalta etenkin nämä viimeiset  2 viikkoa on olleet jatkuvaa lentämistä, korutöitä mikä on ollut ihan huippujuttu ja yhteistyöjuttuja työn saralla, elämäntapamuutosta sekä ihanien ihmisten kanssa kohtaamisia lähes joka päivä.

MUTTA tänään mä ekan kerran tunsin että mä tartteisin pienen hetken lepoa, ihan vaan olemista tekemättä mitään.

Oon aivan VALTAVAN kiitollinen kaikesta mahtavasta, ihanista ihmisistä mun elämässäni ja töistä mitä olen saanut tehdä ja toki toivon tätä kaikkea ihan äärettömästi lisää mun elämään.

Mutta pieni lepohetki kaiken keskellä olis kyllä just nyt luksusta.

 



 


 
 

Elämäntapamuutoksen aloitus

Mun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo tovi sitten mutta yksinkertaisesti mun aika ei ole siihen riittänyt.
Ne hetken kun mulla on omaa aikaa ja rauhaa mä todellakin vain olen ja tuijotan koomassa telkkaria tai pelaan kännykällä jotain tyhmää peliä.

No jokatapauksessa mä näin talvella yhden tutun seinällä ilmon jossa hän etsi itselleen omaan pt ohjaajakoulutukseen harjoitusasiakasta.
Laitoin hänelle viestiä ja tadaa, hän valitsi mut asiakkaakseen.

Kirpun syntymän jälkeen multa tippui paino lähes normaaliin mutta vauvavuosi imetyksineen ja herkkuineen toi vyötärölle +10kg eli  painoa oli muutoksen aloituksen aikaan lähes yhtä paljon kun Kirpun syntyessä.
Mitään järkyttävää ylipainoa mulla ei ole ollut mutta PCOS eli  lyhyesti hormoonihäiriö aiheuttaa mulla sen, että lähes kaikki kilot pakkautuu vyötärölle.
Ja yliliikkuvat nivelet taas kärsii pienestäkin ylipainosta ja samaten hormoonihäiriön oireet on aivan järkyttävät painon vuoksi.

1.5 sitten aloitettiin, herkut  ja ylimääräiset hiilarit sai jäädä ja aloin syömään ohjeiden mukaan.
Yllättäen omien ruokailutapojen muutos oli se helpoin osuus.
Syömistä on riittävästi ja mä syön usean kerran päivässä.
Usein en edes kaikkea lautaselta jaksa edelleenkään syödä.
Mittailutkaan tai päivän syömisien keksiminenkään ei ole tuottanut vaikeuksia ja vaikka välillä tekee mieli herkkuja se menee yleensä nopeasti ohi.
Vaikeinta sekä haastavinta  oli henkisesti ja fyysisesti ensimmäinen kuukausi.

Ihan ensimmäiset oireet olivat järkyttävä päänsärky ja väsymys jota kestikin  sen kuukauden verran.
Energiaa ei tuntunut riittävän mihinkään ja pikku hiljaa alkoi kiristää myös pinnaa.
Jossain vaiheessa olin yli viikon ehkä maailman kauhen ihminen kun pinna paloi läheisille ihan joka asiasta ja tatti oli otsalla aamusta iltaan.
Järkyttävä väsymys aiheutti sen, että päivät menivät kuin sumussa haahuillen.
Hetken jo harkitsin , että heitän haskat tiskiin ja annan koko homman olla.

Nyt kun olo on jälleen ns. normaali ja energiaa riittää tuo kaikki onneksi tuntuu vain kaukaiselta pahalta unelta jonne ei todellakaan ole enää kaipuuta. 


Täytyy sanoa, että ainakin mulla elämäntapamuutoksen tuomat vierotusoireet ovat olleet pahemmat, kuin aikanaan tupakanpolton lopetettuani.

Toissayönä näin kyllä  unta , että söin vahingossa ison kasan karkkia ja kesken syömisen muistin, että mullahan on projekti menossa enkä niitä saa syödä.
  
Liikuntaa ei olla vielä kunnolla panostettu, ohjelma on ja kerran jalkatreenin tehneenä tiedän sen olevan hyvin tehokas.
En meinannut kyetä kävellä 3 päivään rappusia ylös enkä alas treenin jälkeen.
Liikkunut olen kuitenkin lähes joka päivä pienen lenkin verran ja n. kerran viikossa jonkunlainen treeni on tullut vedettyä mutta siihenkin on tulossa kesän aikana muutos.

Ohjaajan treenit  jo tuntien en tule helpolla pääsemään.

Mutta siis tässä reilun kuukauden aikana lähes pelkällä ruokavaliolla on lähtenyt melkein 4kg painoa ja 5cm läskiä vyötäröltä joten  tyytyväinen täytyy itseeni olla.
Vaikka alku oli kamala, mä selvisin ja suunta on eteenpäin.

Ihana kesä edessä joten siitä ja kevyemmistä päivistä nauttien mennään.

Kesän lopulla pitäisi olla painon tippunut jo huimasti enemmän ja sen pitäisi näkyä jo kropassakin joten sitä odotellessa. 

 
  

       
  

 

Mun kipuja

Ajatus oli, että olisin kirjoittanut vihdoin mun tämän kuun alussa alkaneesta elämäntapamuutoksesta mutta omien kipujen ja oman itseni kohtaamisesta tuli tänään niin isoja oivalluksia ja kipuja , että päätinkin kirjoittaa niistä.

Koko kevät on mennyt ihan järkyttävissä yksinäisyyden tunteissa, vaikka ihmisiä on ympärillä ollut oon kokenut olevani ulkopuolinen ja yksinäinen.
Samaten koko kevät on muutenkin ollut kaiken suhteen kamalaa takkuamista eikä mikään ole ottanut onnistuakseen.

Tänään mä aloin kirjoittaa noita tuntemuksia ja ajatuksia omassa ryhmässä ja se sai mut tajuamaan jälleen kerran miten rikki mä edelleenkin sisältäni olen.

 Mä joudun jatkuvasti tasapainoilemaan sen kanssa että en joko antaisi itsestäni liikaa tai en olisi muiden ihmisten kynnysmattona ja mä  annan myös ihan liian helposti  kuvan että mä kyllä pärjään ja pystyn vaikka mihin.

Tähän varmasti vaikuttaa mun lapsuuden traumat, kun auttajia sekä apua on oikeesti ollut hyvin vähän ympärillä niin on ollut vain pakko selvitä.
Apua pyytäessä on joko torjuttu tai apua ei ole syystä tai toisesta päässyt perille ja se varmasti myös vaikuttaa hyvin paljon mun suhtautumiseen muihin ihmisiin ja etenkin läheisiin.

En usko, että kyse on niinkään siitä ettenkö luottaisi ihmisiin vaan se, että mä haluan pärjätä itse, mä olen oppinut pakosta pärjäämään itse.

Kun mä jätin uhriasenteen eli sen , että kaikki on mua vastaan ja elämä on jatkuvasti perseestä ja otin asenteen, että kaikesta selvitään ja kaikella on tarkoituksensa mä olen samalla työntänyt ehkä ajattelematta ihmiset pois mun luota.

Tai sitten mun maailmankuva on muttunut niin paljon positiivisemmaksi , että kaikki kuvittelee mun elävän jossakin sateenkaarien ja vaaleanpunaisten pilvien keskellä päivänkakkaroita ympärilleni heitellen.

Vuosien saatossa mä olen kyllä tietoisesti pyrkinyt lopettamaan jatkuvan valittamisen asioista  tai olosuhteista ne ei nimittäin yllätys ,yllätys valittamalla parane tai muutu mihinkään sillä.

Kyllä mäkin jalkaa poljen ja saatan välillä kiukutakkin kun vastoinkäymiset lyö päin naamaa mutta yleensä se reaktio on enää hetkellinen ja hetken päästä pyrin jo miettimään mistä syystä näitä tilanteita eteen tulee tai vaan hyväksymään sen hetken sellaisen kuin se edessäni on.

Toki elämässä käy myös niin , että ihmisten elämät kulkee eri suuntiin tai on tilanteita jolloin ei yhteyttä syystä tai toisesta enää pidetä ja se on ihan normaalia elämän kiertokulkua.

Monesti mä kuitenkin haen syytä itsestäni ja omasta käytöksestäni.
Mitä mä tein väärin?

Siitä on tullut mun päässä vuosien saatossa jo niin kulunut mantra että mua oikein ällöttää.

Sama kysymys soi päässä vaikka mä järjellä tietäisinkin , että mä en todellakaan ole tehnyt mitään väärää.
 
Se pieni satutettu lapsi mun sisälläni  se joka jäi ilman rakkautta ja huolenpitoa  silloin kun olisi sitä eniten tarvinnut ja jonka oli pakko vain selvitä kun ei muutakaan voinut se esittää aina tuon saman kysymyksen.

Koska jo hyvin pienenä mä opin että kaikkeen täytyy olla syy minussa, lapsen logiikalla mitään muutakaan syytä asioille ei voinut olla.
Ei pieni lapsi osaa ajatella mitään suuria näkökulmia tai syitä vaan hakee sen syyn itsestään kun ei muutakaan ymmärrä.


Se pieni lapsi tuntee kipua mun sisälläni tänäkin päivänä.
Se auttaa , se kuuntelee ja tukee muita ihmisiä mutta samalla se unohtaa itsensä.
Ja että on arvokas, rakastettu ja ansaitsee elämässään kaiken hyvän itselleen.


Mä uskon että aika moni kokee tätä samaa, se oma sisäinen lapsi on kokenut jonkun kovan kolauksen elämän alkutaipaleilla ja aikuisena me koitetaan joko peittää se kipu puskemalla eteenpäin vaikka väkisin   tai sitten heittäydytään takaisin pieniksi lapsiksi uskaltamatta ottaa vastuuta omasta elämästä.

Ja rehellisesti mulla ei ole vastauksia siihen kuinka tuota omaa sisäistä lasta voisi parhaiten auttaa, jokainen varmasti löytää sen keinon ihan itse tai jonkun toisen ihmisen avulla.

Iso asia on kuitenkin musta jo oman sisäisen lapsen kohtaaminen, asioiden hyväksyminen sellaisina kuin ne on.

Mä taistelen joka päivä sen kanssa olenko mä riittävän hyvä, kelpaanko mä tälläisenä ja arvostetaanko mun osaamistani.

Kaikkein pahin arvostelija mun elämässäni olen minä itse.

Elämä tuntuu just nyt olevan umpikujassa, unelmat ei saa siipiä alleen ja kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä.
Mä en tiedä luopuisinko mä unelmistani ja etsisin uusia vai yrittäisinkö vai luottaa , että ne lopulta saavat siivet selkäänsä.

Kauaa mä en enää voi odotella, Australia kyllä odottaa mutta jos mun koru ja kiviunelma ei etene on mun pakko luopua siitä ja mietittävä uutta suuntaa.

Päivä ja askel kerrallaan, ehkä tää vielä iloksi muuttuu  ja se oikea suunta löytyy ja ne oikeat ihmiset mun rinnalle kulkemaan tätä matkaa eteenpäin.

 



 

Köyhyysrajalla

Esikoinen jäi tänään kotiin koulusta ihan vain siitä syystä , että mulla ei ole varaa ladata pojan bussikorttia.
Tai on mutta sitten me ei syödä mitään loppuviikosta.
Mun piti myös valita meneekö poika huomenna oikomishoidon hammaslääkäriin vai tänään kouluun, kumpaankin reissuun ei rahat riitä.

Mä olen tietoisesti välttänyt puhumasta kenenkään kanssa siitä miten tiukilla me joka päivä eletään.
Ei siksi, että häpeisin sitä vaan lähinnä siksi, että tämäkin tilanne on täysin omien valintojen summa.

Loppuunpalaminen lähihoitajan työssä oli jo ennen raskautta tuttua ja jatkuva kiristäminen vanhojen ihmisten hyvinvoinnista sekä älytön  kiire työssä ei innosta palaamaan työelämään.
Ei ainakaan vanhustyöhön.

Päätin lähteä toteuttamaan unelmaani , enkä todellakaan kadu sitä.

Mies päätti toteuttaa vähän pakostakin oman unelmansa ja lähti mukaan yritykseen.

Kaksi yrittäjää perheessä on nyky-yhteiskunnassa aikamoinen riskipäätös.
Olkoonkin , että tällä hetkellä mun pikkuyritys on lähinnä harrastus josta ei elantoa ainakaan vielä saada millään tavoin.

Niin tyhmältä , kuin se kuulostaakin ei mun muutenkaan kannata palata tekemään lähihoitajan töitä vielä.

Jos nyt menen töihin, menee Kirppu päivähoitoon josta joudumme maksamaan ja samalla tippuu asumistuet pois.

Tässä kohtaa tilanne on sitten sama kuin nytkin pahimillaan jopa vielä huonompi kuin nyt.


Toki tilanne tulee paranemaan kunhan miehen yritysasiat lähtee kunnolla eteenpäin ja työt lisääntyy sekä vakiintuu.
Siinä kohtaa munkin työnteko kannattaa ja alkaa olemaan pakollistakin tukien tiputtua pois.

Mutta just nyt eletään tiukilla.

Onneksi mun pikkufirma tuo meille satunnaisilla tuloilla leipää pöytää niinä tiukkoinakin päivinä.

Aina on onneksi selvitty, vaikka on tiukkaa tehnytkin.

Välillä sitä oikein ihmettelee miten tästäkin kuusta selvittiin vaikka alussa näyttikin siltä, että tarvitaan lähinnä ihme, että loppukuuhun asti saadaan leipää pöytään ja laskut maksettua.

Ja niitä ihmeitä on muutenkin kyllä tapahtunut ihan mielettömästi monenakin tiukkana hetkenä.

Toisaalta mulla on ympärillä ihania ihmisiä jotka tukevat ja auttavat mua, uskovat yhdessä mun kanssani sekä mun , että mieheni unelmaan yrittäjyydestä.

Mä todella rakastan tehdä omin käsin kauniita koruja ja käsitellä kiviä.

Vaikka nyt onkin tiukkaa jaksan uskoa unelmaani sekä mieheni unelmaan, jaksan uskoa, että vaikka tänään onkin tiukkaa niin tulevaisuudessa mä saan tehdä sitä  omaa unelmatyötä korujen ja kivien parissa saaden siitä elannon itselleni ja perheelleni.

Mä uskon vahvasti myös siihen, että antamalla toisille aikaa, läheisyyttä, huomiota, rahaa jne jne. saat myös itsellesi samoja asioita ennen pitkään.

Kun laittaa hyvän kiertämään se palaa jossakin vaiheessa takaisin sullekkin.

Näin on mulle käynyt monet kerrat.

Musta on ihana tehdä tutuille ja tuntemattomille ilmaiseksi koruja, pitää korujen hinnat kohtuulisina , että kaikilla olisi niihen varaa, auttaa ja tukea muita apua ja tukea tarvitsivia.

Se ei ole multa pois ja ilahduttaa myös mua.

Toisaalta mä olen kasvattanut lapsuudesta asti niin kovan kuoren päälleni, että vaikka mä autan muita on mun vaikea ottaa apua ja tukea vastaan itselleni.

Liian usein sitä ajattelee , että onhan tässä pahemmistakin selvitty joten mitäpä sitä alkaa turhista ruikuttamaan.

On jotenkin häpeällistä pyytää ja saada apua tai myöntää, että sitä tarvitsee.

Helposti uppoaa siihen auttajan rooliin unohtaen oman itsensä ja oman avuntarpeensa.

Onko muka heikkoutta myöntää ettei pärjää tai tarvitsee apua?

Pyhimyksen roolissa on helppo paistatella mutta kerjäläisenä ei kukaan halua olla.

Aika perisuomalainen ajatustapa.

Se, että joskus tarvitsee muiden apua ei pitäisi olla häpeällistä tai noloa mutta olosuhteiden orjaksi jääminen taas on oma valinta.

Halu muuuttua ja muuttaa oma elämää oli millainen tilanne tahansa on mun mielestä selvitymisen perusedellytys.

Joskus on paskaa mutta jos 90% elämä on hyvää olosuhteista huolimatta ja jokaisessa päivässä on jotain hyvää niin elämä on oikeesti aika mahtavaa.

Mulla ei ole tilillä juuri mitään rahaa mutta mulla on koti, ihana perhe, elämiä, ystäviä ja korut.

Mä kitkuttelen rahallisessa köyhyydessä mutta silti mulla on runsautta elämässäni vaikka kuinka paljon.

Toki se rahakin auttaisi, tai ainakin helpottaisi elämää.







 

Kadonnut nukkumatti

Mä todella siis todella odotan sitä päivää, kun tuo pieni ihminen nukkuu kokonaisen yön.
Tai edes lähes koko yön, tai edes omassa sängyssä aamuun asti.

Perhepeti on ollut oikein toimiva ratkaisu kahden edellisen lapsen kanssa jotka nukkuivat yöt pienestä pitäen  suht hyvin mutta ei Kirpun.
Kirppu pyörii, raapii, nipistelee, nousee unisena istumaan ja kaatuu sitten vailla tolkkua suoraan päälle, potkii ja nipistelee jaloilla päätä...

Todettakoon että sängystä on tullut aikamoinen taistelutanner ,jossa puoliuninen lapsi valvottaa etenkin mua.

Mulla on ollut jo vuosia ongelmia nukkumisen kanssa, joko mä heräilen pitkin yötä tai sitten nukahtaminen kestää kohtuuttoman kauan.

Ei tarvitse olla kummoinen Sherlock arvatakseen , että Kirpun kanssa yötaistelut ei ole todellakaan helpottaneet  tätä ongelmaa.

On meillä hyviä öitäkin, pari viikkoa nukuttiin oikein mukavasti yli 7h yöunia putkeen.

Ja sitten tulee ne yöt  from hell jolloin ei nukuta juuri mitään.
Parhaimmillani olen valvonut yöllä 4 tuntia, kun nukkumatin unihiekat oli Kirpulta tyysti kadonneet.

Väsyttää ja palelee lähes koko ajan.
Makeaa ja rasvasia herkkuja tekee jatkuvasti mieli.

Ihme kyllä jatkuva univelka ei vielä kiristä pinnaa, yöllä välillä kyllä tekisi mieli karjua tai itkeä tai kumpaakin.

On kokeiltu lempeää unikoulua, säännöllistä päivärytmiä, aikasempaa ja myöhempää nukkumaan käymistä, lyhyempiä ja pidempiä päiväunia jne jne.

Ei mitään vaikutusta.

Mä kyllä näen syy ja seuraus suhteen ja tässä kohtaa en voi, kuin syyttä itseäni.

Mun neuroottinen pelko siitä , että Kirppu ei hengitä nukkuessa on ihan varmasti osasyyllinen näihin huonosti nukuttuihin öihin.

Jotenkin musta tuntuu myös, että meitä on ahtautunut pieneen makkariin ihan liian monta.
3 henkeä ja koira jonka yöelämä on jotain ihan omaa laatuaan.

Toisaalta jos Kirpun siirtää keskimmäisen kanssa samaan huoneeseen pelkään että Kirpun yöheräilyt häiritsee hänen unia ja tätä kautta vaikuttaa koulunkäyntiin.

Vaikeeta niin kamalan vaikeeta tehdä päätöksiä.

Tämän päivän pelasti reilun 3 tunnin päikkärit, tosin hieman jännittää nukutaanko me ensi yönäkään.

Voi nukkumasa voisitko heittää meille kunnon unihiekat yöllä ja antaa levon kaikille.

Terveisin yliväsynyt äiti.

Känkkäränkkäpäivä

Tää on niitä päiviä kun pakostakin miettii kuinka paljon helpompaa olisi muuttaa jonnekkin Saharan perukoille telttaan yksin asumaan.

Oma valinta niinpä niin.
 
Eteisen pyykkivuori hukuttaa mut, teinien vaatimukset tukahduttaa mut ja taaperon "äiti ,äiti älä jätä mua"- vaihe kuristaa mut.

Missä ihmeessä on se mahtava yhteishenki missä lapset hymyillen auttaa äiti kotitöissä ja kaikessa muussakin ???

Missä kohtaa mä menin hanuri eeltä puuhun?
Missä kohtaan mun kiltit lapset muuttui kamaliksi  vaativiksi hirviöiksi?


Tänään on päivä kun  mä haluan polkea jalkaa ja sanoa että mäkin haluan, lisää rahaa, lisää omaa aikaa, lisää kaikkea!!

Tänään mäkin haluan kiukutella enkä aina vain hymyillä ja ajatella, että tämän mä olen itse valinnut elämäkseni.

Tänään mäkin haluan olla vain ihminen, välillä muakin jurppii elämän kulku, epäoikeudenmukaisuus ja vaikka se, että naapurilla on kivemmin käyttäytyvät lapset kun mulla.

Tänään mä en jaksa kiillottaa sädekehää ja olla täydellinen äiti sekä puoliso.

Ollappa lapsi.

Voisin heittäytyä keskellä kauppaa lattialle kiukuttelemaan kun en saa mitä haluan ja joku ihana kantais mut sieltä vielä pois.

Tai itkupotkuraivarin  jälkeen mut otettas kuitenkin syliin ja kerrottas kuinka ihana ja rakas mä olen ja välillä vaan elämä ei mee niin , kuin itse haluaisi.

Miten niin muka ei mee??

Kuka sen kieltää?

Aikuisetko?

Hieman tässä saattaa nousta myös sellanen fiilis että joku 40 kybän kriisi pukkaa tuloaan.

Onneksi ikä on edelleenkin vain numeroita ja mä voin viettää halutessani niin monta känkkäränkkäpäivää kun sattuu huvittamaan.

Onneksi niitä ei kovin usein tule ja yleensä se känkkis lähtee viimeistään siinä vaiheessa kun pieni ihminen kapuaa syliin ja suukottaa märän pusun poskelle ja teinit käy kainosti pyytämässä anteeksi.

Pyykkivuori ei kadonnut eteisestä mihinkään mutta onneksi se ei siellä leipää pyydä joten odottakoon parempia hetkiä.

Saatan jopa olla niin hurja , että potkaisen sitä ohimennessäni.



 




 

 


 

 



 
 

Arkista arkea

Miljoona tai ainakin tuhat kertaa olen meinannut aloittaa kirjoittaa ja joka kerta se on tyssännyt siihen kun jään miettimään , että mistä mä kirjoittaisin.

Menneestä, nykyisestä vai tulevasta?

Kertoisinko siitä arjesta mitä elän joka päivä, menneiden kivuista vai tulevaisuuden haaveista ja vielä toteutumattomista unelmista.

Niin kamalan paljon on tapahtunut mutta kuitenkin niin vähän, että mä pakostakin mietin jaksaako kukaan oikeasti lukea mun tuskaisia tilityksiä siitä , kun Kirppu ei välillä öisin nuku ja mä valvon pieni ihminen sylissäni monta tuntia yöllä samalla toivoen ja odottaen sitä ihmettä , että se pieni ihminen nukkuisi kokonaisen yön heräämättä.
Ja  kuitenkin kun Kirppu nukkuu yli 5 tuntia yöllä heräämättä mä edelleen nousen tarkistamaan, että se pieni ihminen varmasti hengittää.

Että mä edelleenkin joka päivä sisimmässäni pelkään menettäväni perheeni ja sen pienen ihmeen jonka sain.

Että vaikka mä olen tehnyt ihan valtavan matkan siihen missä mä juuri nyt olen, on mun sisälläni edelleen jotakin rikki tai säröillä.

Tai ketä voisi oikeasti kiinnostaa se  kun mä mietin kuinka me selvitään seuraavaan rahapäivään ja tuskailen omia valintojani asian suhteen.

Perustin sivutoimisen yrityksen rakkaiden korujeni ympärille.
Aloin tehdä sitä mitä sydämestäni todella halusin.

Töitä kotona , omilla ehdoilla, omalla aikataululla.

Jos joku väittää , että se on helppoa voi suksia kuuseen.

Valintoja joista mä en vieläkään osaa sanoa oliko ne oikein vai väärin, voiko ne edes olla jompaa kumpaa.

Välillä mua pelottaa ja välillä mä olen täysin varma suunnasta.

Musta olisi varmaan tullut loistava merikapteeni, välillä suunta hukassa ja välillä kotisatama näkyvissä ja uudet tuulet purjeissa.

Välillä mä tuskastun itseeni, perheeseeni, Kirppuun ja ihan kaikkeen.

Mä haluaisin niin paljon nähdä maailmaa, kokea ja tuntea asioita ja silti edelleen mä istua tönötän tässä koneen äärellä pyörittäen sitä arkista arkea, kiukkuisten teinien, kakkavaippojen ja ainaisen rahavajeen keskellä.

Ja tavallaan mä kuitenkin rakastan tätä kaikkea.

Mun perhettä.

Kun tänään taas väsäsin Kirpun sänkyä koiran mylläyksen jäljiltä ja harkitsin vakavasti kuohitsevani koirani omin käsin mä samalla kuitenkin ajattelin , että kuinka paljon paremmin mun lapsilla asiat ja elämä on kuin mulla koskaan lapsena tai nuorena oli.

Toivon sydämestäni, että vaikka mä olenkin tälläinen hihhuli enkä niin perinteinen äiti ihminen muutenkaan niin joskus viimeistään aikuisina mun lapset osaisi arvostaa tätä arkista arkea jota me juuri nyt ja tässä eletään.

Niin mä ainakin yritän joka ikinen päivä tästä eteenpäin tehdä.