Mun kipuja

Ajatus oli, että olisin kirjoittanut vihdoin mun tämän kuun alussa alkaneesta elämäntapamuutoksesta mutta omien kipujen ja oman itseni kohtaamisesta tuli tänään niin isoja oivalluksia ja kipuja , että päätinkin kirjoittaa niistä.

Koko kevät on mennyt ihan järkyttävissä yksinäisyyden tunteissa, vaikka ihmisiä on ympärillä ollut oon kokenut olevani ulkopuolinen ja yksinäinen.
Samaten koko kevät on muutenkin ollut kaiken suhteen kamalaa takkuamista eikä mikään ole ottanut onnistuakseen.

Tänään mä aloin kirjoittaa noita tuntemuksia ja ajatuksia omassa ryhmässä ja se sai mut tajuamaan jälleen kerran miten rikki mä edelleenkin sisältäni olen.

 Mä joudun jatkuvasti tasapainoilemaan sen kanssa että en joko antaisi itsestäni liikaa tai en olisi muiden ihmisten kynnysmattona ja mä  annan myös ihan liian helposti  kuvan että mä kyllä pärjään ja pystyn vaikka mihin.

Tähän varmasti vaikuttaa mun lapsuuden traumat, kun auttajia sekä apua on oikeesti ollut hyvin vähän ympärillä niin on ollut vain pakko selvitä.
Apua pyytäessä on joko torjuttu tai apua ei ole syystä tai toisesta päässyt perille ja se varmasti myös vaikuttaa hyvin paljon mun suhtautumiseen muihin ihmisiin ja etenkin läheisiin.

En usko, että kyse on niinkään siitä ettenkö luottaisi ihmisiin vaan se, että mä haluan pärjätä itse, mä olen oppinut pakosta pärjäämään itse.

Kun mä jätin uhriasenteen eli sen , että kaikki on mua vastaan ja elämä on jatkuvasti perseestä ja otin asenteen, että kaikesta selvitään ja kaikella on tarkoituksensa mä olen samalla työntänyt ehkä ajattelematta ihmiset pois mun luota.

Tai sitten mun maailmankuva on muttunut niin paljon positiivisemmaksi , että kaikki kuvittelee mun elävän jossakin sateenkaarien ja vaaleanpunaisten pilvien keskellä päivänkakkaroita ympärilleni heitellen.

Vuosien saatossa mä olen kyllä tietoisesti pyrkinyt lopettamaan jatkuvan valittamisen asioista  tai olosuhteista ne ei nimittäin yllätys ,yllätys valittamalla parane tai muutu mihinkään sillä.

Kyllä mäkin jalkaa poljen ja saatan välillä kiukutakkin kun vastoinkäymiset lyö päin naamaa mutta yleensä se reaktio on enää hetkellinen ja hetken päästä pyrin jo miettimään mistä syystä näitä tilanteita eteen tulee tai vaan hyväksymään sen hetken sellaisen kuin se edessäni on.

Toki elämässä käy myös niin , että ihmisten elämät kulkee eri suuntiin tai on tilanteita jolloin ei yhteyttä syystä tai toisesta enää pidetä ja se on ihan normaalia elämän kiertokulkua.

Monesti mä kuitenkin haen syytä itsestäni ja omasta käytöksestäni.
Mitä mä tein väärin?

Siitä on tullut mun päässä vuosien saatossa jo niin kulunut mantra että mua oikein ällöttää.

Sama kysymys soi päässä vaikka mä järjellä tietäisinkin , että mä en todellakaan ole tehnyt mitään väärää.
 
Se pieni satutettu lapsi mun sisälläni  se joka jäi ilman rakkautta ja huolenpitoa  silloin kun olisi sitä eniten tarvinnut ja jonka oli pakko vain selvitä kun ei muutakaan voinut se esittää aina tuon saman kysymyksen.

Koska jo hyvin pienenä mä opin että kaikkeen täytyy olla syy minussa, lapsen logiikalla mitään muutakaan syytä asioille ei voinut olla.
Ei pieni lapsi osaa ajatella mitään suuria näkökulmia tai syitä vaan hakee sen syyn itsestään kun ei muutakaan ymmärrä.


Se pieni lapsi tuntee kipua mun sisälläni tänäkin päivänä.
Se auttaa , se kuuntelee ja tukee muita ihmisiä mutta samalla se unohtaa itsensä.
Ja että on arvokas, rakastettu ja ansaitsee elämässään kaiken hyvän itselleen.


Mä uskon että aika moni kokee tätä samaa, se oma sisäinen lapsi on kokenut jonkun kovan kolauksen elämän alkutaipaleilla ja aikuisena me koitetaan joko peittää se kipu puskemalla eteenpäin vaikka väkisin   tai sitten heittäydytään takaisin pieniksi lapsiksi uskaltamatta ottaa vastuuta omasta elämästä.

Ja rehellisesti mulla ei ole vastauksia siihen kuinka tuota omaa sisäistä lasta voisi parhaiten auttaa, jokainen varmasti löytää sen keinon ihan itse tai jonkun toisen ihmisen avulla.

Iso asia on kuitenkin musta jo oman sisäisen lapsen kohtaaminen, asioiden hyväksyminen sellaisina kuin ne on.

Mä taistelen joka päivä sen kanssa olenko mä riittävän hyvä, kelpaanko mä tälläisenä ja arvostetaanko mun osaamistani.

Kaikkein pahin arvostelija mun elämässäni olen minä itse.

Elämä tuntuu just nyt olevan umpikujassa, unelmat ei saa siipiä alleen ja kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä.
Mä en tiedä luopuisinko mä unelmistani ja etsisin uusia vai yrittäisinkö vai luottaa , että ne lopulta saavat siivet selkäänsä.

Kauaa mä en enää voi odotella, Australia kyllä odottaa mutta jos mun koru ja kiviunelma ei etene on mun pakko luopua siitä ja mietittävä uutta suuntaa.

Päivä ja askel kerrallaan, ehkä tää vielä iloksi muuttuu  ja se oikea suunta löytyy ja ne oikeat ihmiset mun rinnalle kulkemaan tätä matkaa eteenpäin.