Tuus vähän täällä käymään...

Syksy on mulle sellaista aikaa että tulee paljon mietittyä menneitä aikoja ja sitä mistä on tähän hetkeen tullut.

Mä olen paljon saanut kuulla sitä, että en saisi jäädä menneeseen , koska se on jo mennyt.

Jep, näin mäkin pitkälti ajattelen.

Asioita jotka mun lapsuudessa ja nuoruudessa on tapahtunut ei saa millään muutettua se on fakta enkä mä sitä odotakkaan.

Mutta mä en halua olla hiljaa siitä mitä on tapahtunut.

En missään tapauksessa hakeakseni sääliä vaan siksi ,koska haluan , että tämä aihe itsessään ei jää enää unholaan.
Haluan ihan sydämestäni, että yhdenkään lapsen ja nuoren ei tarvitse vaieten kärsiä sekä hävetä ja pelätä vain, koska aikuinen ihminen tyydyttää omia sairaita tarpeitaan.
Ja tämä yhteiskunta antaa tämän vaieten tapahtua.

En edes viitsi sanoa mitä mieltä mä olen niistä "tuomioista" mitä lapsen hyväksikäyttäjille annetaan.
Se lapsi kantaa niitä muistoja, pelkoja ja traumoja koko loppuikänsä.
Ne eivät katoa vaikka tekijä olisi istunut vankilassa hyvässä lykyssä pari vuotta ja suorittanut oman "rangaistuksensa".
Niiden kanssa oppii elämään, toiset paremmin ja toiset huonommin mutta kuitenkin aika kyllä tekee näillekkin haavoille arven mutta ikinä ne ei unohdu kokonaan.
Ja vaikka mieli ei välttämättä muista kokemuksia muistoina ne kyllä jää traumoina tuonne pään sisälle ja oireilee sitten muuta kautta elämässä.

Mä joskus mietin, että paistoko  mun otsassa lapsena neonvalolla: "Hyväksikäytetty lapsi, ota oma vuoronumero".
Tai
" Liian kiltti sanoakseen ei, helppo saalis".

Tai sitten mä vain olen ollut niin aikuisen turvaa ja rakkautta vaille, että se on tehnyt musta heikon ja helpon saaliin.

Oli miten oli, mun tielleni on lapsena ja nuorena sattunut useampikin aikuinen joka on tuntenut erityistä viehtymystä lapsia/nuoria kohtaan.

Mä taistelin näiden muistojen kanssa vuosia ,koska vaikka itse kokemus oli todella ällöttävä ja inhottava pidin tästä ihmisesta muuten ja kokemuksen läpikäymisen vaikeuteen vaikutti paljon myös se, että kaikki muut aikuiset ympärillä hyväksyivät tämän teon täysin.

"Eihän se pahaa tarkoita"
"Se on vaan sen tapa"
"Leikilläänhän se"

Oikeesti?!!

Joka ikinen kerta kun mä menin tämän tutun luokse, ennen kun pääsin hoitamaan hevosta tai tekemään ihan mitä tahansa muuta tapahtui tämä:

"Tuus  vähän täällä käymään niin kokeillaan onko sun tissit kasvanu!"

Se tunne ja se häpeä kun yrität kaikin keinoin keksiä tekosyitä jonka vuoksi sun ei tarvitsisi astella sen aikuisen miehen eteen jotta tämä voi isoilla käsillä kouria sun rintoja ja arvostella sekä analysoida niistä kovaan ääneen.
Tietäen kuitenkin , että lopulta sun on vaan mentävä jos haluat päästä hevosen selkään tai ylipäätänsä paikalta pois.

Kaikkein hölmöintä ja häpeällisintä tässä on se, että mä jouduin jopa aikuisena parikymppisenä yhden lapsen äitinä astelemaan sen saman ihmisen nenän eteen jotta hän voi kokeilla miten mun rinnat on muuttunut äitiyden myötä.

Eikä se helpottanut häpeää yhtään, että ympärillä muut nauravat ja yllyttävät tähän.

Mä en ikipäivänä vois kuvitella asettavani omaa lastani samanlaiseen tilanteeseen.
Tai jos edes kuulisin jonkun tekevän mun lapselle samaa en taatusti nauraisi tai vähättelisi tapahtunutta.

Mulle toki tilanne oli traumaattisempi jo senkin vuoksi, että taustalla oli vuosia kotona tapahtunut hyväksikäyttö mutta en usko, että se kenellekkään muullekkaan olisi ollut helppo saati vähemmän häpeällinen.

Ja mä tiedän sydämestäni, että tätä samaa tapahtuu tänäkin päivänä ympäri kotimaan.

Erityisen surullista siitä tekee vielä sen, että monet aikuiset näiden lasten ympärillä kyllä huomaavat että, kaikki ei ole ok mutta eivät silti puutu asiaan millään tavoin.

Yleensä myös  lapsi/nuori tietää sen , että muut ympärillä olevat aikuiset antavat tapahtuneelle hiljaisen hyväksynnän.

Uskokaa ,että se ei todellakaan helpota sitä lasta/nuorta läpikäymään asiaa tai puhumaan siitä kenellekkään.

Mä haluan, että tähän tulee muutos.
Mä haluan, että KAIKKI tapaukset ja teot tulee ilmi ja niistä jokaikinen  lapseen kohdistuva teko tuomitaan.
On sanomattakin selvää , että toivon myös kunnon rangaistuksia näistä teoista.

Jotain täytyy todella muuttua ja tapahtua  tässä yhteiskunnassa jotta 
asiaan saadaan ihan oikeasti muutos.

Toivon, että mun unelma  ja tavoite projektista jossa seksuaalista hyväksikäyttöä lapsena/nuorena kokeneet ja siitä selviytyneet  pääsevät kertomaan oman tarinansa olisi yksi muutokseen auttava ja johtava teko.

Mä en halua enkä pysty enää olemaan hiljaa ja vain hyväksymään tapahtuneet  tietäen, että tuolla jossain on lapsia/nuoria jotka elävät samoja ja vielä pahempiakin kokemuksia tälläkin hetkellä.


Jos haluat muutosta, ole se muutos.
Ja kaikki muuttuu...



 
 
 
 

 
 

Suorituspaineita

Nopeasti laskettuna oon pyyhkinyt tästä ensimmäisen lauseen jo n.10 kertaa pois.
Tämä jää.

Mä olen lapsesta asti rakastanut lukemista ja kirjoittamista, siis siitä lähtien kun nämä taidot opin.
Ja rakastan edelleen.
Mä olen ollut aina hyvä tarinan kirjoittaja, mielikuvitus on ollut mun paras ystävä pienestä pitäen.

Jostain ihmeen syystä mulle on iskenyt joku tyhjän sivun syndrooma, koska vaikka mä päivän aikana mielessäni kirjoittasin miljoona sivua asiaa mikä just sillä hetkellä tuntuu musta tärkeältä ne katoaa kun pieru saharaan, kun mun täytyisi avata blogi ja alkaa kirjoittaa niitä tänne.

Pelkoja, niitä typeriä pelkoja joita mä olen jo lapsuudestani asti kantanut mukanani.
Mä oikeasti kulutan energiaani siihen ,että jännitän onko mun elämässäni yhtään mitään sellaista mitä mä tänne voisin kirjoittaa.


Toisaalta mä tiedostan myös sen , että mun elämä on hyvin kaukana siitä mun unelmastani mitä mä oikeasti haluaisin elää.

Se ei ole pelkästään matka Ausseihin, se on niin paljon paljon muutakin.

Välillä mä mietin , että asetanko mä itselleni turhan korkeat tavoitteet ja pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä nyt on.

Mulla on ihana perhe (toki ei tää täysin ongelmaton ole tämäkään), koti, eläimia, ammatti jne jne.

Ongelma on siinä, että vaikka mä olen onnellinen ja kiitollinen siitä mitä mulla on mä myös uskon pystyväni myös paljon enempäänkin.

Tai ainakin toivon pystyväni.

Mä en yksinkertaisesti kykene ajattelemaan itseäni puurtamassa samassa huonosti arvostetussa duunissa  vuodesta toiseen, tai oikeastaan  kykenisin jos  voisin tehdä sitä työtä niin kuin haluaisin täydestä sydämestäni.
Ehkä.

Mä olen  miettinyt myös sitä , että olenko mä vaan kamalan lapsellinen enkä osaa vain ottaa vastuuta elämästäni.
Pitäisikö mun vain tyytyä siihen mitä on, myös siihen työhön minkä mä olen ammatikseni lukenut.
Välittämättä siihen kohdistuvista yhteiskunnallisista paineista, omasta riittämättämyydestä työn määrää kohden saati kaikesta muusta epäkohdasta työhön liittyen.

Mä olen pohtinut paljon tapoja vaikuttaa siihen että hoitajan työtä arvostettaisiin enemmän ja työtä voisi tehdä ihan oikeasti ensisijaisesti miettien hoidettavaa ja sitten vasta muita asioita eikä niin , että kaikki muu menee etusijalle ja se hoidettava on vasta tärkeysjärjetyksen häntäpäässä.

Tällä hetkellä mä en tiedä mitään muuta tapaa vaikuttaa kun olla tekemättä hoitajan työtä.

Mä tiedän, että jonkun on ne ihmiset hoidettava mutta se en haluasi olla mä.

Ei siksi , että inhoaisin  työtä vaan siksi etten haluaisi missään muodossa olla tukemassa sitä suuntaa mihin koko ajan hoitotyössä ollaan menossa.
Vähennetään sieltä ja täältä ja lisätään hoitajien taakkaa entisestään ja kaiken lisäksi niin että kaikki tämä on pois hoidettavilta.

Hoitotyöstä on tullut bisnes jossa häviäjän osassa on hoidettava ja hoitajat.

Kirppu aloittaa tällä viikolla päiväkodin 10 päivää kuussa sopimuksella.
Mulle tämä tarkoittaa sitä, että mun täytyy päättää mitä aion tästä eteenpäin tehdä.

Rehellisesti mua masentaa ajatus hoitotyöhön paluusta, mua ahdistaa jo valmiiksi se kiire ja kireys mikä mua odottaa menin mihin tahansa keikkaa heittämään.
Toisaalta töissä mä voin tehdä sitä minkä osaan hyvin ja teen sydämestäni eli hoitaa toisia ihmisiä.
Voin  tehdä työni niin hyvin kuin pystyn ja toivoa , että se yksi  työpäivä antaisi niille työkavereille ja hoidettaville edes hitusen positiivista edes siihen  yhteen päivään.

Mulla on kuitenkin unelmia ja suunnitelmia tulevasta, projekteja joiden toivon saavan vihdoin siivet selkäänsä.

Siihen asti.... noh tämä viikko näyttää mitä tapahtuu ja mikä on mun suunta.