Köyhyysrajalla

Esikoinen jäi tänään kotiin koulusta ihan vain siitä syystä , että mulla ei ole varaa ladata pojan bussikorttia.
Tai on mutta sitten me ei syödä mitään loppuviikosta.
Mun piti myös valita meneekö poika huomenna oikomishoidon hammaslääkäriin vai tänään kouluun, kumpaankin reissuun ei rahat riitä.

Mä olen tietoisesti välttänyt puhumasta kenenkään kanssa siitä miten tiukilla me joka päivä eletään.
Ei siksi, että häpeisin sitä vaan lähinnä siksi, että tämäkin tilanne on täysin omien valintojen summa.

Loppuunpalaminen lähihoitajan työssä oli jo ennen raskautta tuttua ja jatkuva kiristäminen vanhojen ihmisten hyvinvoinnista sekä älytön  kiire työssä ei innosta palaamaan työelämään.
Ei ainakaan vanhustyöhön.

Päätin lähteä toteuttamaan unelmaani , enkä todellakaan kadu sitä.

Mies päätti toteuttaa vähän pakostakin oman unelmansa ja lähti mukaan yritykseen.

Kaksi yrittäjää perheessä on nyky-yhteiskunnassa aikamoinen riskipäätös.
Olkoonkin , että tällä hetkellä mun pikkuyritys on lähinnä harrastus josta ei elantoa ainakaan vielä saada millään tavoin.

Niin tyhmältä , kuin se kuulostaakin ei mun muutenkaan kannata palata tekemään lähihoitajan töitä vielä.

Jos nyt menen töihin, menee Kirppu päivähoitoon josta joudumme maksamaan ja samalla tippuu asumistuet pois.

Tässä kohtaa tilanne on sitten sama kuin nytkin pahimillaan jopa vielä huonompi kuin nyt.


Toki tilanne tulee paranemaan kunhan miehen yritysasiat lähtee kunnolla eteenpäin ja työt lisääntyy sekä vakiintuu.
Siinä kohtaa munkin työnteko kannattaa ja alkaa olemaan pakollistakin tukien tiputtua pois.

Mutta just nyt eletään tiukilla.

Onneksi mun pikkufirma tuo meille satunnaisilla tuloilla leipää pöytää niinä tiukkoinakin päivinä.

Aina on onneksi selvitty, vaikka on tiukkaa tehnytkin.

Välillä sitä oikein ihmettelee miten tästäkin kuusta selvittiin vaikka alussa näyttikin siltä, että tarvitaan lähinnä ihme, että loppukuuhun asti saadaan leipää pöytään ja laskut maksettua.

Ja niitä ihmeitä on muutenkin kyllä tapahtunut ihan mielettömästi monenakin tiukkana hetkenä.

Toisaalta mulla on ympärillä ihania ihmisiä jotka tukevat ja auttavat mua, uskovat yhdessä mun kanssani sekä mun , että mieheni unelmaan yrittäjyydestä.

Mä todella rakastan tehdä omin käsin kauniita koruja ja käsitellä kiviä.

Vaikka nyt onkin tiukkaa jaksan uskoa unelmaani sekä mieheni unelmaan, jaksan uskoa, että vaikka tänään onkin tiukkaa niin tulevaisuudessa mä saan tehdä sitä  omaa unelmatyötä korujen ja kivien parissa saaden siitä elannon itselleni ja perheelleni.

Mä uskon vahvasti myös siihen, että antamalla toisille aikaa, läheisyyttä, huomiota, rahaa jne jne. saat myös itsellesi samoja asioita ennen pitkään.

Kun laittaa hyvän kiertämään se palaa jossakin vaiheessa takaisin sullekkin.

Näin on mulle käynyt monet kerrat.

Musta on ihana tehdä tutuille ja tuntemattomille ilmaiseksi koruja, pitää korujen hinnat kohtuulisina , että kaikilla olisi niihen varaa, auttaa ja tukea muita apua ja tukea tarvitsivia.

Se ei ole multa pois ja ilahduttaa myös mua.

Toisaalta mä olen kasvattanut lapsuudesta asti niin kovan kuoren päälleni, että vaikka mä autan muita on mun vaikea ottaa apua ja tukea vastaan itselleni.

Liian usein sitä ajattelee , että onhan tässä pahemmistakin selvitty joten mitäpä sitä alkaa turhista ruikuttamaan.

On jotenkin häpeällistä pyytää ja saada apua tai myöntää, että sitä tarvitsee.

Helposti uppoaa siihen auttajan rooliin unohtaen oman itsensä ja oman avuntarpeensa.

Onko muka heikkoutta myöntää ettei pärjää tai tarvitsee apua?

Pyhimyksen roolissa on helppo paistatella mutta kerjäläisenä ei kukaan halua olla.

Aika perisuomalainen ajatustapa.

Se, että joskus tarvitsee muiden apua ei pitäisi olla häpeällistä tai noloa mutta olosuhteiden orjaksi jääminen taas on oma valinta.

Halu muuuttua ja muuttaa oma elämää oli millainen tilanne tahansa on mun mielestä selvitymisen perusedellytys.

Joskus on paskaa mutta jos 90% elämä on hyvää olosuhteista huolimatta ja jokaisessa päivässä on jotain hyvää niin elämä on oikeesti aika mahtavaa.

Mulla ei ole tilillä juuri mitään rahaa mutta mulla on koti, ihana perhe, elämiä, ystäviä ja korut.

Mä kitkuttelen rahallisessa köyhyydessä mutta silti mulla on runsautta elämässäni vaikka kuinka paljon.

Toki se rahakin auttaisi, tai ainakin helpottaisi elämää.







 

Kadonnut nukkumatti

Mä todella siis todella odotan sitä päivää, kun tuo pieni ihminen nukkuu kokonaisen yön.
Tai edes lähes koko yön, tai edes omassa sängyssä aamuun asti.

Perhepeti on ollut oikein toimiva ratkaisu kahden edellisen lapsen kanssa jotka nukkuivat yöt pienestä pitäen  suht hyvin mutta ei Kirpun.
Kirppu pyörii, raapii, nipistelee, nousee unisena istumaan ja kaatuu sitten vailla tolkkua suoraan päälle, potkii ja nipistelee jaloilla päätä...

Todettakoon että sängystä on tullut aikamoinen taistelutanner ,jossa puoliuninen lapsi valvottaa etenkin mua.

Mulla on ollut jo vuosia ongelmia nukkumisen kanssa, joko mä heräilen pitkin yötä tai sitten nukahtaminen kestää kohtuuttoman kauan.

Ei tarvitse olla kummoinen Sherlock arvatakseen , että Kirpun kanssa yötaistelut ei ole todellakaan helpottaneet  tätä ongelmaa.

On meillä hyviä öitäkin, pari viikkoa nukuttiin oikein mukavasti yli 7h yöunia putkeen.

Ja sitten tulee ne yöt  from hell jolloin ei nukuta juuri mitään.
Parhaimmillani olen valvonut yöllä 4 tuntia, kun nukkumatin unihiekat oli Kirpulta tyysti kadonneet.

Väsyttää ja palelee lähes koko ajan.
Makeaa ja rasvasia herkkuja tekee jatkuvasti mieli.

Ihme kyllä jatkuva univelka ei vielä kiristä pinnaa, yöllä välillä kyllä tekisi mieli karjua tai itkeä tai kumpaakin.

On kokeiltu lempeää unikoulua, säännöllistä päivärytmiä, aikasempaa ja myöhempää nukkumaan käymistä, lyhyempiä ja pidempiä päiväunia jne jne.

Ei mitään vaikutusta.

Mä kyllä näen syy ja seuraus suhteen ja tässä kohtaa en voi, kuin syyttä itseäni.

Mun neuroottinen pelko siitä , että Kirppu ei hengitä nukkuessa on ihan varmasti osasyyllinen näihin huonosti nukuttuihin öihin.

Jotenkin musta tuntuu myös, että meitä on ahtautunut pieneen makkariin ihan liian monta.
3 henkeä ja koira jonka yöelämä on jotain ihan omaa laatuaan.

Toisaalta jos Kirpun siirtää keskimmäisen kanssa samaan huoneeseen pelkään että Kirpun yöheräilyt häiritsee hänen unia ja tätä kautta vaikuttaa koulunkäyntiin.

Vaikeeta niin kamalan vaikeeta tehdä päätöksiä.

Tämän päivän pelasti reilun 3 tunnin päikkärit, tosin hieman jännittää nukutaanko me ensi yönäkään.

Voi nukkumasa voisitko heittää meille kunnon unihiekat yöllä ja antaa levon kaikille.

Terveisin yliväsynyt äiti.